Ian Westwell, Ensimmäinen Maailmansota, 2004, sivu 12
Serbialaisten menestys Balkanin sodissa oli kohottanut heidän itsetuntoaan. He ryhtyivät järjestämään itävaltalaisvastaista propagandaa Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alueella.
Tämän periaatteen vastakohta lienee imperialismi — eli se, että kyseistä periaatetta ei tunnusteta, vaan jokainen maa saattaa pitää oikeutenaan vallata muita maita. Katson, että Itävalta-Unkarin toiminta oli imperialismia, ja itse asiassa imperialismi oli sodan syttymissyy.
Itävallassa oli toiminut joitakin vuosia sotapuolue, joka halusi järjestää Serbialle sotilaallisen tappion. Muuten ei sen näkemyksen mukaan voitu serbejä pitää aisoissa. Itävalta sai tilaisuutensa, kun suurserbialaiseen ”Musta käsi” -järjestöön kuulunut 24-vuotias bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip murhasi 28. kesäkuuta 1914 Bosnian pääkaupungissa Sarajevossa Itävalta-Unkarin 1863 syntyneen arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen puolisonsa Sofian.
Ian Westwell, Ensimmäinen Maailmansota, 2004, sivu 12
Toisin sanoen, serbinationalistit tekivät sitä, mitä nationalistit ovat aina tehneet — katsoivat, että alueet kuuluivat heille sillä perusteella, että siellä asui slaavilaisia kansoja. Itävalta-Unkari taas katsoi, että alueet kuuluivat heille.
Itävalta-Unkari liitti 1908 Bosnia-Hertsegovinan omaan alueeseensa. Frans Ferdinand suosi kaksoismonarkian slaavilaisia kansoja ja suunnitteli valtakunnan kehittämistä kolmoismonarkiaksi, jossa slaaveilla olisi ollut samanlainen asema kuin saksalaisilla ja unkarilaisilla.
Tätä edelsi se, että serbinationalistit olisivat halunneet Itävalta-Unkarin hallussapitämät slaavilaisalueet osaksi yhteistä Jugoslaviaa. Itävalta-Unkari ei tähän suostunut, vaan julisti sodan, mikä sitten laajeni maailmansodaksi.
Tämä ei sopinut panslavistisen Venäjän tukeman Serbian Suur-Serbia -ohjelmaan. Ferdinandin ja hänen puolisonsa murha sytytti ruutitynnyrin, joka tunnetaan ensimmäisenä maailmansotana. Siitä alkoi 31 vuotta kestänyt maailmanlaajuinen konflikti, joka päättyi Japanin antautumiseen ehdoitta 14. elokuuta 1945.
Ian Westwell, Ensimmäinen Maailmansota, 2004, sivu 12
Itävalta-Unkarin ulkoministeri kreivi Leopold von Berchtold (1863–1942) muotoili 23. heinäkuuta 1914 uhkavaatimuksen Serbialle, jossa vaadittiin 48 tunnin kuluessa anteeksipyyntöä ja murhan selvittämistä sekä Itävalta-Unkarin oikeutta osallistua murhan tutkimukseen.
Ian Westwell, Ensimmäinen Maailmansota, 2004, sivu 12
Ennen Ensimmäistä Maailmansotaa Venäjä oli onnistunutvalloittamaan Mustan meren pohjois- ja kaakkoisrannikon, mutta sillä oli kovahinku saada uittaa sotilaidensa varpaita myös Välimeressä.
Ian Westwell, Ensimmäinen Maailmansota, 2004, sivu 13
Britannian välitysyrityksistä huolimatta 28. heinäkuuta 1914 Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle ja tapahtumat alkoivat vyöryä jotenkin näin:
Ian Westwell, Ensimmäinen Maailmansota, 2004, sivu 13
Marraskuun puolivälissä kansallisneuvosto julisti Unkarin itsenäiseksi (kansan)tasavallaksi. Itävalta oli tehnyt samoin joitakin päiviä ja tšekit muutamia viikkoja aiemmin. Myös Ylä-Unkari eli Slovakia oli lähdössä omille teilleen. Toisin kuin länsirintamalla maailmansota ei kuitenkaan “päättynyt” vielä marraskuussa 1918: kaksoismonarkian jättäneet Serbia, Romania ja uusi Tšekkoslovakia nimittäin alkoivat miehittää historiallisen Unkarin osia. Ympärysvallat tukivat niitä ja kohtelivat myös Unkarin uutta, edistysmielistä johtoa häviäjinä. Romanialle ne olivat tehneet keskusvaltoja paremman tarjouksen lupaamalla Transilvanian ja Bukovinan.
Ian Westwell, Ensimmäinen Maailmansota, 2004, sivu 15
Elokuun 5. päivä Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle. Kolmiliittosopimuksesta huolimatta Italia pysytteli vielä tässä vaiheessa rähinöistä syrjässä selittäen, ettei kolmiliittosopimus sitonut sitä silloin kun Itävalta-Unkari esiintyi hyökkääjänä.
Itävalta, postipurjelento Itävalta - Unkari - Italia - Sveitsi 1933
Ensimmäisen maailmansodan syttymisen satavuotispäivä nostaa esiin myös vuosina 1888–1918 vallassa olleen Saksan viimeisen keisarin Vilhelm II:n. Englantilainen historioitsija J.C. Revill kuvaa Vilhelm II:sta -teoksessaan lahjakkaaksi ja kunnianhimoiseksi.